Heippa hei, työelämä!

Laskeskelin tuossa juuri, että minulla on enää 14 työpäivää tänä vuonna. Tai itseasiassa, ennen vuotta 2019.

Ai että mitähäh? Niinpä niin, paljon on asioita naksahdellut taas uuteen järjestykseen ”blogitauon” aikana. Oikeastaan, muutos alkoi kääntää rattaita jo viime syksynä.

Alanvaihto on toki käynyt mielessä aika ajoin jo muutamien vuosien ajan, mutta vain häivähdyksinä – mielikuvina siitä, etten jäisi tästä lapsuuden unelma-ammatistani eläkkeelle, tunteina siitä että näissä hommissa teen asioita jotka sotivat omaa arvomaailmaani vastaan ja pieninä pohdintoina silloin tällöin: ”mikä minusta tulisi sitten oikeasti isona?”. Kunnes syksyllä tuli vastaan sellainen tilanne, että tunne muutoksen tarpeesta vaihtui ”sitten joskus”-haaveilusta, ”niin pian kuin mahdollista”-toteuttamiseen.Kävi nimittäin niin, että sairastamani proktiitti äityi ensimmäistä kertaa oikein kunnon akuuttivaiheeseen, joka ei talttunutkaan peruslääkitykseni lisäämisellä tai kortisonivaahdon käyttöönotolla. Ei. Oli otettava käyttöön pelkäämäni kortisonitabletit. Eikä pelkoni ollutkaan tuulesta temmattu.

Sivuoireita tuli ja vaikka millä mitalla. Pahimpina psyykkiset oireet. Ensin väsytti, mutten kyennyt nukkumaan. Kävin hurjilla kierroksilla. Oli vaikea keskittyä. Oli vaikea tehdä yhtään mitään. Ja lopulta en jaksanut muuta kuin itkeä. Jo toistamiseen työurani aikana jäin sairaslomalle uupumus- ja masennusoireiden vuoksi.

Vaikka oireiden (pääasiallinen) aiheuttaja olikin lääkitys, joka sitten purettiin normaalia vauhdikkaammin pois, oli silti pysähdyttävä miettimään asioita. Pohdin yksin, pohdin puolisoni kanssa, pohdinpa vielä psykologinkin juttusilla. Pohdintojen päätteeksi olin aivan varma – tästä työstä en enää väsyisi, tältä uralta en jäisi eläkkeelle.

Mietin paljon, millaista työtä haluaisin jatkossa tehdä. Mikä minua motivoi?

Ajattelin ihmisiä. Ajattelin millä tavalla nykyinen työni vaikuttaa muihin ihmisiin. Olin – ja olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että vaikutus on enemmän negatiivinen kuin positiivinen. Silloin tunsin tarvetta ”korjata” tekemäni vahingot, ikään kuin olisin aktiivisesti aiheuttanut muille pahaa tekemälläni työllä. Enää en ole aivan noin ankara itselleni. Halu tehdä hyvää ja auttaa jäi kuitenkin ajatuksiini päällimmäiseksi.

Hyväähän voi tehdä lukemattomilla eri tavoilla, mutta se missä olisin vahvimmillani, eniten avuksi, olikin kysymysmerkki. Mutta ei ole enää. En toki tässä vaiheessa tiedä tarkkaa sijoittumistani työelämään, mutta olen jo rajannut sen yhden ammattinimikkeen alle. Aloitan nimittäin elokuussa opintoni sosionomiksi.

Edessä on siis muutama vuosi aika erilaista arkea. Taloudellisesti varmasti niukempaa, mutta henkisesti ja oman perheen kannalta varmasti paljon keveämpää ja mukavampaa. Ei sillä, että ajattelisin opiskelun olevan yhdentoista vuoden tauon jälkeen jotain lastenleikkiä, vaan siksi että se on työelämään verrattuna kuitenkin huomattavasti vapaampaa ja vähemmän aikatauluihin sidottua.

Olen syksyllä myös huomattavasti lähempänä kotia ja iloitsen jo etukäteen koulumatkoista pyöräillen tai kävellen – ja siitä, että voin joskus olla kotona vastassa kun pieni koululaisemme iltapäivällä tulee kotiin.

Hyppäys uuteen on tietenkin myös pelottavaa, eikä huoletkaan ole vieraita tulevaa ajatellessani. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin sellainen tyytyväisen onnellinen olo. Ja se kertonee sen, että tuleva suunta on oikea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s